Päivi Storgårdin terveiset

Landet med tusende öar och skär

Vedän syvään henkeä. Suolainen merivesi tuoksuu heinäkuulta. Yhteysalus Gudingen puksuttaa Korppoon satamassa, ajan varovasti siltaa pitkin autokannelle. Kaivan repusta kiikarit ja kipuan ylös kannelle. Tästä alkaa jokavuotinen retriittini halki maailman kauneimman saariston. Viiteen päivään en tee muuta kuin pörrötän hiuksiani tuulessa, istun laiturin nokassa varpaat vedessä, syön savustettua kampelaa ja juttelen leppäkertuille. Helsingin meluisa äänimatto häviää toiseen todellisuuteen, on aika kuunnella itseään.

Matkustan aina yksin rakastamaani saarivaltakuntaan. Jos haluan, minun ei tarvitse puhua kovin monelle kohtaamalleni ihmiselle. Muutama ”kiitos”, ”hei”, ”saanko kupin kahvia” ja ”menolippu” ovat riittäviä fraaseja. Osaan jopa paikallista murretta, mutta nyt haluan vain olla mahdollisimman rauhassa. Mukana on muutama kirja, ja matkapuhelin on vain hätätapauksia varten. Mieli on vapaa muusta maailmasta ja sosiaalisista paineista, voin keskittyä vain olemassaolon iloon.

Turun saariston harmaat luodot jäävät taakse, edessä häämöttävät punaiset kalliot. Punainen graniitti on ensimmäinen merkki siitä, että olen taas tutuilla vesillä. Aivan lähellä on pikkuruinen saari, jossa kävin vuosia sitten poikaystäväni veneellä. Muistan, kuinka lampaiden määkynä kuului jo laiturille, polkua pitkin asteli tomerasti punaisen torpan vanha emäntä. Safira –rouva oli elänyt koko ikänsä saarellaan kuin Myrskyluodon Maija. Nyt, iän jo painaessa, hänen poikansa tulivat hakemaan äidin joka syksy viettämään talvea Maarianhaminassa. Lähtö oli aina tuskan takana. Safira ei olisi millään halunnut jättää kotiaan, ja joskus pojat joutuivatkin kantamaan äitinsä veneeseen puoliväkisin. Samanlainen jääräpää minustakin vielä kasvaa. Lähetän Safiralle terveiset, missä liekin taivaan saarilla.

Kökarin ranta lähestyy. Täällä on asukkaita vain parisataa, mutta heidän tarinansa ulottuu aina pronssikauteen asti, kolmentuhannen vuoden taa. Hylkeenpyytäjien Kökarin tunsivat myöhemmin ainakin tanskalaiset purjehtijat, jotka piirsivät sen merikarttoihinsa 1200-luvulla.Vanhan fransiskaaniluostarin raunioilla kasvaa villiruusuja ja vanhoja lääkekasveja, joita munkit käyttivät rohtoihinsa. Istahdan kalliolle ja nyhdän suuhuni villiä ruohosipulia, jota on kaikkialla kivien lomassa. Lainaan illalla hotelli Brudhällistä soutuveneen ja ongen ja soudan vierasvenesataman ulkopuolelle suojaisaan poukamaan. Lokitkin nauravat, kun sekoan siimoihini, mutta lopulta saan koukkuun pari isoa ahventa. Kiikutan ne hotellin keittiöön ja pulahdan vielä iltauinnille. On tyyntä, purjeveneiden ja moottoriristeilijöiden kannella ihmiset skoolaavat, vesi kantaa puheensorinan ja naurupyrskähdykset kauas ulapalle asti. Huomenna matka jatkuu.

Långnäsin satama Lumparlandissa on jo manner-Ahvenanmaata. Heinäkuussa se on täynnä vilinää, saariston yhteysaluksia ja valtavia ruotsinlaivoja. Ajelen hiljalleen punertavaa asvalttia pohjoiseen päin. Ilma on hautovan kuuma, itäiseltä taivaalta nousee ukkospilviä. Yhtäkkinen, raju tuulenpuuska heilauttaa autoa. Puut taipuvat. Ensimmäiset valtavat vesipisarat täplittävät tuulilasin. Pysähdyn tien varrelle, puiden lomasta pilkottaa meri vaahtopäinen. Samaa maisemaa katson joka päivä olohuoneessani. Melkein puoli seinää täyttävä maalaus tyrmäsi minut kaksi vuotta sitten Brysselissä, missä taiteilija Henrika Lax esittäytyi uusilla teoksillaan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että taulu oli maalattu Ahvenanmaalla, mutta tunnistin maalauksen sielunmaisemakseni ja ostin sen silmää räpäyttämättä. Vasta myöhemmin sain tietää, mistä taitelija on kotoisin. Hänen ateljeensa on Lemlandissa, mutta tällä kertaa en poikkea kylään.

Jään odottamaan myrskyn tyyntymistä Maarianhaminaan. Ehkä pieni hemmotteluhetki olisi paikallaan kaiken tuulen ja sateen keskellä? Rakastettu ahvenanmaalainen, kansainvälisesti tunnettu huippukokki Michael Björklund miehistöineen luotsaa legendaarista ÅSS –purjehdusseuran paviljonkia. Saan kuin ihmeen kautta pöydän ja juutun ihailemaan ruokalistaa kykenemättä päättämään. Alkuun graavipihviä omenakreemin kera vai äyriäiskeittoa paahdetuista jokiravun kuorista? Pääruuaksi lohta vai paikallista lammasta? Tälle illalliselle olisin kyllä halunnut seuraa, vaikka vain kehuakseni täydellistä ateriaa.

Auringon painuessa läntiselle taivaalle ilma on seestynyt. Herkät kesäkukat ja kostea ruoho tuoksuvat sateen pesemässä lammashaassa. Heinäsirkat aloittavat taas konserttinsa. Kastelholman linnan varjo osuu jo kapean salmen vastarannalle, jossa illan viimeiset golfin pelaajat lyövät pitkiä kaaria. Ålands Golfklubb avaa kautensa toukokuun alussa ja jatkaa lokakuun lopulle asti. Kaksi kahdeksantoista reiän rataa ovat kovassa käytössä.

Golfleski taas voi tehdä aikamatkan 1400-luvulta tähän päivään linnassa ja sen ympäristössä. Linnan kimppuun ovat käyneet niin tanskalaiset merirosvot kuin Ruotsin riitelevät kuninkaat. Siellä kuningas Erik IV oli veljensä Juhana-herttuan vankina, ja jos on aivan hiljaa, voi nähdä yömyöhällä vieläkin linnanneito Katarinan etsimässä ryöstettyjä korujaan. Kapuan linnan vierustalle, korkealle kalliolle Jan Karslgårdenin ulkoilmamuseon liepeille etsimään jo teininä löytämiäni kaiverruksia – siellä ne ovat. Kallioon on hakattu nimiä ja vuosilukuja, sotilaiden ja neitojen tervehdyksiä aikojen takaa.

Kesäilta on kuin linnunmaitoa. Jan Karlsgården, elävä museo, on vielä hetken auki. Kurkistan sisään ravintolan ovesta: niin tuttua kaikki. Olin opiskeluaikana täällä pari kesää tarjoilijana. Listalla on yhä lohikeittoa ja Ahvenanmaan pannukakkua. Eikä mitä tahansa pannukakkua. Melkein joka saarivaltakunnan kolkalla on oma reseptinsä. Joku käyttää taikinassa riisipuuroa, joku mannapuuroa, toinen koristaa annoksen väskynähillolla, toinen suosii vadelmaa. Yksimielisyyttä paikallisesta herkusta ei varmasti löydy. Kierrän vielä tuulimyllyn rappusille ja muistelen villiintynyttä kissaherraa, joka aina tuli syliini kehräämään lohduksi, kun koti-ikävä yllätti.

Autossa orientoidun taas tähän maailmanaikaan, taskussa vip-lippu Eckerön postitalolle huippukonserttiin ruotsalaisten megatähtien kanssa. Postitalo on vaikuttava pytinki, hurjan suuri ympäristöönsä. Venäläiset rakensivat sen aikoinaan ihan vain kiusallaan neljä kertaa suuremmaksi kuin ruotsalaisen, vastarannalla sijaitsevan Grisslehamnin postitalon. Osattiin sitä uhitella1800-luvullakin. Nyt suojaiselta sisäpihalta kuuluu hälinää ja rumpujen tasainen ääni – sound check on käynnissä. Valtavan lavarakennelman takana on esiintyjien pukuhuoneita ja oma ravintola. Huomaan ovenraossa Arja Saijonmaan, hän tervehtii iloisesti ja kutsuu tutustumaan muihinkin. Vastaan kävelevät Lasse Holm, Niklas Strömstedt, Ola, Jessica Andersson…kevyen musiikin ystävän unelma. Pääskyset suhahtelevat postitalon räystäiltä kuin tanssisivat ilmassa musiikin tahtiin, kun konsertti alkaa. Sadat ihmiset tanssivat penkkien lomassa, kesä on syvimmillään.

Hakeudun jatkoille ihan itsekseni. Istun Käringsundin rannalla varpaat vedessä ja soitan kotiin. Yhdeksänvuotias tyttäreni haluaa laulaa äidille iltalaulun. Leppäkerttu vieressäni jää sekin kuuntelemaan: ”Vem kan segla förutan vind, vem kan ro utan åror, vem kans skiljas från vännen sin, utan att fälla tårar…”

Ensi kesänä tavataan taas.